Vihdoinkin on aikaa kirjoittaa. Mies muuten lähettää sulle terveisiä, siis blogille.

Tämä perjantai töissä kuvastaa hyvin tyypillistä päivääni. Ei mitään järkevää tekemistä. Sitten yrittää netistä löytää mielenkiintoisia sivuja, jotka saisi ajan kulumaan, mutta lopulta niitäkään ei enää löydy. Voi sitä turhautumisen määrää.

Terpeutin avulla olen päätynyt ajatukseen, että työ on minulle liian helppoa. (älä!) Se voi kuulemma ahdistaa yhtä paljon kuin se että työ on liian vaativaa tai että töitä on liikaa. Kaipaisin niin sitä, että voisin käyttää aivojani ja joutuisin päättelemään ja pohtimaan. Joku sitä tässä työssä joutuukin tekemään, mutta en minä. Olen siis liian fiksu tähän. Enkä halua nyt kuulostaa mitenkään ylimieliseltä. Näin vain on.

Ja se, että työskentelen avokonttorissa, ja melko pienessä työyhteisössä ei auta turhautumiseeni. Kuuntelen toisella korvalla kaikki keskustelut, ajattelen mielessäni ratkaisut ihmisten esittämiin kysymyksiin/ongelmiin jollekin toiselle. Aiemmin usein puutuin asiaan ja mainitsin miten asia hoituu, mutta enää en jaksa. Näin on helpompaa. Ja olin varmasti melko rasittava muiden mielestä, varmaan olen vieläkin, ajoittain.

Äh, nyt perjantai ilta voisi jatkua vaikka leffan parissa. Huomenna voisin kertoa työpaikkamme tyypeistä.